epäpapin saarnaa

Hän huutaa raivoaan aamuhämärissä. Autossa tässä, josta sanat eivät täydessä vauhdissa ulos kuulu. Eivät kai. Niin sopii toivoa, narri itse, kuten ulkopuoliset. Näihin sanoihin, mitä hän sylkee, kun on niin vaikeaa olla puuttumatta. He pyrkivät antamaan suoria vastauksia asianvierestä, peittelemään tietämättömyyttään ja olemaan ainakin yhtä hyvä, mielellään parempi. Hän ei ota katseesta liekkiä, hän ei leiki valtapelileikkejä. Hän ei huku sylkeen, eikä tottele lakeja. Hän on puhdas ja sitä paitsi:

Mitä he mistään tietävät? he kertovat, vaikka perustelunsa ovat hatarat. He puolustavat sotaa ja tuhoamista, rakentavat inhimillisyydelle uudet kasvot. Heidän maailmansa on täytetty vastuulla ja pakolla, yhteiskuntahurmiolla. He nimittelevät ja vääristävät, haukkuvat ja puuskuttavat. Heidän vihollisensa ovat teidän housuissanne, Heidän vihollisensa ompelivat housunne. Pyrkivät rakentamaan kaikenlaisia koneita ja tekniikanvarjolla syrjäyttämään jokaisen narrin ja jokaisen äidin. He ottavat maidon siskoiltaan, varastavat vaipat veljiltään ja sitten nauravat ivallista kuollutta nauruaan, jonka pyhittävät viattomien kärsimyksellä. Sille he perustavat oman paremmuutensa, näin on ollut aina ja on oleva niin kauan...

Teidän hartioillenne keräämänsä taakkaa ei hän ota kantaakseen, eikä hän halua osaansa olemattomasta. Silti he jankuttavat, taustallaan jokainen siipensä menettänyt. Koneet fyysisen kuoleman edessä, taistelevat saadakseen synnytettyä yhä uudelleen ja uudelleen; itsensä. Ennen kirjoitettiin kirjaa, nyt rakennetaan ihmistä. Maailma on tulessa ja silmienne alla palaa helvetin liekit. Te ette näe, satoja ja aina tuhansia, satojatuhansia vuosia ja vuodesta toiseen samaa valhetta. Yksinkertaiseen kaavaan takertuneet ojentavat syntinsä lapsilleen, hakkaavat väkivalloin lastensa siivet ja väittävät rakastavansa. Takertuneet maalanneet mustalla maalillaan valkoisen puhtaan seinän, sitten kemikaalilla turrutetaan loputkin ajatukset.

maailma on paskana, helvetissä ja te vihaatte toisianne. pirulaiset.

Hän ei ota kyytiinsä pirulaisten ajatuksia, ei vaikka kuinka itkevät ja pilkkaavat, yrittävät onnettomilla argumenteillaan pakottaa. He luulevat, ettei tekonaurua voi erottaa onnellisen sydämen laulusta.

Hänen muurinsa ovat aavikonhiekkaa, se hiekka upottaa painavimmat pohjaan saakka ja sinne jäävät, kunnes oppivat lentämään. Hän kävelee muureillaan, kuin maailmanvalloittaja! Hän huutaa, nauraa, laulaa ja välillä kiroaa, vaikka polviaan myöten uppoaisi, nousee jälleen.

Hänestä ei ole väärillä perusteilla hankitun kultasäkkinne vartijaksi, ei varastamanne kunnian puolustajaksi. Hän ei edes osaa tuhlata aikaansa valheisiinne, eikä suostu ritsanne kiveksi. Hän ei pelkää ihmisen suusta singottua vihaa, johon puetaan pyhyyden värit. Hän näkee kirkkaimmankin värin läpi harmaan kuoleman, johon elämäänsä rakastunut, ei ajatustakaan tuhlaa.

Hänet on ristiinnaulittu, niskaan ammuttu, mereen hukutettu, kaupungin laidalle hirtetty, happoon heitetty, ruokaan tukehdutettu, myrkytetty, väkivallalla murrettu, näännytetty, pieksetty, kidutettu, raiskattu ja jätetty yksin..

Niin ja silti hän on nouseva, uudelleen ja uudelleen. Totuuden perhonen lentää keveänä, vielä sittenkin, kun jokainen maanpäällä ajassa juokseva, on muurattu unohduksen luoliin.

Hän on yhä, eikä ota askeltakaan urheilukentällä voittaakseen.