olen yhä se pieni tyttö ja käsittämättömien pelkojen kalvama
sen saman, joka sai hyppäämään sänkyyn ja piiloutumaan suojelevan peiton alle
ristimään kadet, kuten oli opetettu ja puristamaan muutaman kyyneleen,
säälistä eloonjääneenä
nukahtanut tai nukutettu, yhä kaikki
hyvin sikeässä unessa
Kuistilla on valot ja on mahdotonta nähdä pitkälle metsään
kuulen rasahduksia, kuin askeleet
ja avaan oven huutaakseni sisälle:
puhu minulle
sano jotakin
tule kanssani ulos
ja sitten yöllä, näen päivän
Näemme karhun lapsensa kanssa ulkona, luulemme niitä joksikin muuksi
vähemmän vaaralliseksi kohdata, mutta juoksemme pian sisälle
ikkunasta näemme noiden lähestyvän ja ehdin huutaa ovea lukkoon
kukaan ei kuitenkaan ehdi sinne asti ja karhut tulevat sisälle
Olen kauhuissani lapsen lähellä, siirryn hitaasti kauemmaksi
Me pelosta jäykkänä, yritämme pysytellä rauhallisena
vaikka nämä vaikuttavat mukavilta ja vaarattomilta,
olemme hyvin varovaisia
Ne istuvat sängyllemme ja valittelevat märkiä sukkiaan
tarjoan heille omiamme, jotta he lähtisivat pian pois
Olen huolissani omasta mukavuudestani,
toimiiko se minua vastaan?
Tulevatko nämä uudestaan taloomme?
Mutta, mitä muutakaan voin tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti