Myrkkyä

Niitä luikerteli kaikkialla ja ne purivat. Näin niiden hyökkäävän päälle ja tarttuvan kuristavasti. Se oli inhottavaa, oksettavaa ja kaikenlisäksi vaarallista, ilmeisesti siinä voisi mennä henki tai menisikin. Sellaista he puhuivat. Minun ei olisi pitänyt kuunnella heitä.

Ne olivat pieniä ja pörröisiä, vihreän värisiä ja hyvin agressiivisia. Niitä pystyi hämäämään, koska ne seurasivat liikettä, eivät liikkeelle panijaa. Siispä heitin välillä maata pitkin esineitä, saadakseni heidän liikkeensä pois päin minusta ja joka kerta, ne menivät samaan lankaan.

En oikeastaan uskonutkaan, että ne ajattelivat mitään. Ne vain elivät ja tekivät, se oli niiden vietti ja siitä ei voi ketään syyttää. Kaikessa hirveydessään, ne olivat hyviä. Näin miten ne venyivät ja puristuivat uhrinsa ympärille. Se oli aivan hirvittävää katseltavaa, ei pelkästään kuolemanpelon takia vaan siksi, että se oli aivan hirvittävän oksettavaa.

Ennen, kuin toiset kertoivat Minulle näiden pienten vaarallisuudesta, olin ollut rohkea. Hyvin rohkea ja rohkeampi, kuin olisi tarvinnut. Suojelin pieniä eläimiäni heiltä ja murskasin hirveitä otuksia jalkani alle. Yhtä paljon heidän ulkomuotonsa ja tapansa liikkua ällötti minua, mutta ei pelottanut ollenkaan niin paljon, kuin nyt.

Eivätkö ne liikkuneetkin nopeampaa? Eivätkö ne hyökkineetkin enemmän juuri Minua vastaan? Eikö niitä ollutkin joka paikassa?

En uskaltanut enää edes liikkua. Nousin korkealle ja seisoin siellä. En tiennyt, mitä tehdä ja ihmettelin niitä, jotka tekivät jotakin. He eivät ymmärrä varoa. Näille otuksille on tehtävä jotain, niistä on päästävä eroon! En halua nähdä niitä enää, en halua tuntea vaaraa! Minua väsyttää..

Muistelin mennyttä aikaa ja elämän helppoutta, olisiko enää koskaan mahdollista elää niin.